Kukunor ja Kalahari

Lauri Viidan runosatu aikuisille elämän monihaarallisuudesta

Kukunor, hän kuuntelee, hän kai unelmoi jotain kiduttavaa, ihanaa.
Hys, hän puhuu, henkäisee kuin vain sinijärvi voi: Kala, saahan järvi muuttaa erämaahan?

Kukunor yrittää tehdä vaikutuksen Kalahariin, siinä onnistumatta. Tekstissä puhutaan viitamaiseen, oivaltavaan tapaan, vakavista asioista ja vastakkain asettuvat niin tunne ja järki kuin naisellisuus ja miehisyyskin.

Illan esiintyjät ja ohjaaja ovat aktiivisia turkulaisia lausunnan harrastajia, jotka ovat opiskelleet lausuntaa Suomen Lausujain liiton kesäkursseilla ja Turun Lausuntakerho ry:n järjestämillä lyhytkursseilla.

Kesto n. 40 min
Esitysaika la 27.3.2010 klo 20.30.

Esityksen ensi-ilta oli 4.11.2009 Varsinais-Suomen Runoviikon ohjelmistossa.

Vapaa pääsy!

Esityksen tarjoaa Kaarinan kaupungin kulttuuripalvelut

Ohjaajan mietteitä

Lauri Viidan Kukunor –runoelma ilmestyi 1948. Se kantaa sisällään kaikuja sodasta. Olen joskus miettinyt, että sen sielunmaisema muistuttaa Yrjö Kokon rintamalla kirjoittaman Pessi ja Illusia -sadun syvimpiä säveliä. Viidan peikot eivät pidä ihmisistä. Kukunor puhuu ”hirmuista”, joiden tunteet ovat vääristyneitä. Ei siis ihme, että kun peikkolapset Kukunor ja Kalahari saapuvat illalla, keskellä talvea, salaa leikkimään professorin autioon kesäasuntoon, he astuvat maailmaan, jossa ihmisten maailman ja peikkolasten maailman väliset jännitteet ohjaavat tapahtumien kulkua. Runoelman kuvaama kahden peikon suhde voidaan lukea kahden yksilön välisenä erityisenä, ainutlaatuisena maailmana, jossa kuitenkin vaikuttaa yleispätevä miehisen ja naisellisen, järjen ja tunteen välinen dialektiikka. Koko runoelman ajan Kukunor-hahmo etsii tietä Kalaharin luo. Tunne etsii tietä järjen luo, sukupuolet etsivät toisiaan. Peikot määrittävät itseään suhteessa toisiinsa ja toistensa edustamiin olemassaolon ulottuvuuksiin. Kalahar vertautuu Kukunorin elvyttävän tunteen rinnalla kuivaan autiomaahan, jonne Kukunorin on elämää ylläpitävänä vetenä löydettävä tiensä ja Kukunor ymmärtää vaistollaan, että muutoin Kalahar ei selviä. Aamulla peikot pakenevat huvilasta. He vetäytyvät nukkumaan kotikuuseensa. Tapahtumat siirtyvät unimaailmaan, missä Kukunor unessaan kohtaa Kalaharin ja oman sielunsa väliset jännitteet ja pelot. Mitä sitten tapahtuu jää avoimeksi. Viita lopettaa runoelman kysymällä ”Mihinkäs me jäimmekään?” Samaa voisimme kysyä itseltämme. Mitä olemme, mihin pyrimme?

Koko runoelman ajan Viita leikkii peikkolapsen tavoin kielellä, sanojen soinnuilla ja rytmillä. Ilmaisu taipuu ajoittain lapsen maailmaan nostaen esiin meissä kaikissa olevan hauraan, yhtä aikaa pelokkaan ja nauravan lapsen”.

Turussa maaliskuussa 2010

Erkki Kronholm

Kukunor — Kirsi Storckovius
Kalahari — Tuula Walden
Kertoja ja ohjaus — Erkki Kronholm
Puvustus — Varpu Kronholm
Luontokuvat — Kari Lahtela